Ihmisoikeudet eivät pysähdy hankintasopimuksen reunaan
Sosiaalinen vastuullisuus tarkoittaa yrityksen vastuuta ihmisistä ja yhteiskunnasta. Vastuullisuuspäällikkö Maija Sarpo pureutuu aiheeseen Kaupunkiliikenteen näkökulmasta.

Vastuullinen yritys huolehtii oman henkilöstönsä työoloista, hyvinvoinnista ja yhdenvertaisesta kohtelusta, mutta katsoo myös oman organisaationsa ulkopuolelle: toteutuvatko ihmisoikeudet arvoketjussa ja aiheutuuko toiminnastamme haittaa vaikutuspiirissämme oleville ihmisille?
Kaupunkiliikenne näkyy kaupunkilaiselle ratikkana pysäkillä, metrona asemalla ja sujuvana matkana töihin tai kotiin. Taustalla on kuitenkin pitkä arvoketju: kalustoa, rakennusmateriaaleja, elektroniikkaa, työvaatteita, energiaa, kunnossapitoa ja lukuisia palveluita. Meillä ei välttämättä ole tarkkaa näkymää siihen, millaisissa oloissa kaikkea tätä tuotetaan.
Siksi sosiaalista vastuullisuutta ei voi rajata siihen, mitä tapahtuu omien seiniemme sisällä.
Kaupunkiliikenteen uusi vastuullisuustiekartta tarttuu tähän arvoketjun työntekijöitä koskevassa teemassa. Visionamme on vastuullisesti ja läpinäkyvästi toimiva, ihmisoikeuksia kunnioittava arvoketju.
Suurin riski voi olla siellä, minne emme näe
Hankinnoissa liikkuu paljon muutakin kuin euroja. Päätöksemme vaikuttavat siihen, millaisissa olosuhteissa meille tuotettavien tavaroiden ja palveluiden parissa työskennellään.
Ihmisoikeusongelmat voivat liittyä esimerkiksi työoloihin, työturvallisuuteen, palkkaukseen, työaikoihin ja syrjintään sekä vakavimmillaan pakkotyöhön tai lapsityöhön.
Ajatukset menevät helposti kaukaisiin tehtaisiin ja kansainvälisiin toimitusketjuihin. Olisi kuitenkin vaarallisen helppoa ajatella, että Suomessa tai Helsingissä ongelmaa ei ole.
Työperäistä hyväksikäyttöä on Suomessa tunnistettu esimerkiksi rakennus- ja siivousaloilla. Ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmän mukaan Suomessa esiin tulleista pakkotyön uhreista suurin osa työskenteli muun muassa ravintola-, rakennus-, metsä- ja siivousaloilla. Rakennus- ja siivousala pysäyttävät tässä yhteydessä. Niiden palveluita mekin hankimme.
Minusta julkisuuteen tulleiden tapausten keskeinen oppi on tämä: tilaaja ei voi ulkoistaa vastuutaan alihankintaketjun mukana.
Minusta julkisuuteen tulleiden tapausten keskeinen oppi on tämä: tilaaja ei voi ulkoistaa vastuutaan alihankintaketjun mukana.
Sopimus voi olla meidän ja pääurakoitsijan välillä, mutta työtä voi tehdä pitkä ketju aliurakoitsijoita. Jos katsomme vain ensimmäistä sopimuskumppania, saatamme nähdä siistin sopimuksen mutta emme olosuhteita, joissa työ tosiasiassa tehdään.
Riskiperusteisuus on hyvä lähtökohta
Vastuullisuustiekartan ensimmäisiä tehtäviä on ottaa käyttöön malli hankintojen ihmisoikeusriskien arviointiin. Meidän tulee oppia tunnistamaan riskit paremmin ja hallitsemaan niitä järjestelmällisesti.
Tämä on mielestäni oikea lähtökohta. Kaikkiin hankintoihin ei tarvita yhtä raskaita menettelyjä. Huomio pitää kohdistaa sinne, missä ihmisiin kohdistuvat riskit ovat suurimpia.
Riskien tunnistaminen on kuitenkin vasta alku. Seuraavaksi eettiset periaatteet sisällytetään hankintoihin ja erityisesti korkean riskin hankinnoille asetetaan ihmisoikeusvaatimuksia. Ihmisoikeusvastuu siirtyy näin yleisistä periaatteista hankinnan ja toimittajavalinnan käytäntöihin.
Hyvät periaatteet eivät vielä muuta arvoketjua
Tässä kannattaa olla kriittinen: eettiset periaatteet, sopimuslauseke tai toimittajan rastittama kyselylomake eivät itsessään tee arvoketjusta vastuullista.
Todellinen testi alkaa sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen.
Jos vaadimme toimittajalta jotakin, meidän pitää myös seurata vaatimuksen toteutumista. Tiekartassa tavoitteena onkin seurata korkean riskin sopimusten ihmisoikeusvaatimuksia järjestelmällisesti sopimuskauden aikana.
Meidän pitää uskaltaa kysyä vaikeita kysymyksiä: Kuka työn käytännössä tekee? Kuinka pitkä alihankintaketju on? Millaisin ehdoin ihmiset työskentelevät?
Meidän pitää uskaltaa kysyä vaikeita kysymyksiä: Kuka työn käytännössä tekee? Kuinka pitkä alihankintaketju on? Millaisin ehdoin ihmiset työskentelevät? Miten toimittaja valvoo omia alihankkijoitaan? Ja ennen kaikkea, mistä tiedämme, että saamamme vastaus pitää paikkansa?
Minusta tässä tapahtuu olennainen muutos: siirrymme vastuullisuuden vaatimisesta vastuullisuuden johtamiseen.
Entä kun jotain löytyy?
Hyvää ihmisoikeustyötä ei ole järjestelmä, joka todistaa, ettei ongelmia ole. Päinvastoin, hyvän järjestelmän pitäisi auttaa löytämään niitä.
Siksi on päätettävä etukäteen, mitä teemme, jos toimitusketjusta löytyy ihmisoikeuspoikkeama. Sopimuksen päättäminen ei aina ole vastuullisin ensimmäinen ratkaisu, sillä silloin ongelma voi vain kadota meidän näkyvistämme.
Tarvitsemme toimintamallin: milloin puututaan välittömästi, milloin vaaditaan korjaavia toimia, miten niiden toteutumista seurataan ja missä tilanteessa yhteistyön jatkamiselle ei enää ole edellytyksiä.
Tiekartasta tekemisen tavaksi
Vastuullisuustiekartan vahvuus on minusta sen muodostamassa ketjussa: tunnistamme riskit, asetamme niiden perusteella vaatimuksia, seuraamme vaatimusten toteutumista ja puutumme poikkeamiin.
Työ ei valmistu yhdellä hankintaohjeella tai koulutuskierroksella. Tiekartan mittarit auttavat seuraamaan, muuttuuko tavoite käytännöksi. Silti kiinnostavin mittari ei lopulta ole prosenttiluku Excelissä. Se on se, osaammeko tehdä saamamme tiedon perusteella parempia päätöksiä.
Täydellistä näkyvyyttä arvoketjun jokaiseen portaaseen tuskin saavutamme. Se ei kuitenkaan ole peruste olla lisäämättä näkyvyyttä.
Hyvä tavoitetila on lopulta käytännöllinen: tiedämme, missä suurimmat ihmisoikeusriskimme ovat, tunnemme kriittisiä arvoketjujamme nykyistä paremmin, asetamme riskiperusteisia vaatimuksia ja seuraamme niiden toteutumista sekä puutumme havaittuihin ongelmiin.
Hyvä tavoitetila on lopulta käytännöllinen: tiedämme, missä suurimmat ihmisoikeusriskimme ovat, tunnemme kriittisiä arvoketjujamme nykyistä paremmin, asetamme riskiperusteisia vaatimuksia ja seuraamme niiden toteutumista sekä puutumme havaittuihin ongelmiin.
Kun tähän päästään, ihmisoikeudet eivät ole vain kappale vastuullisuusraportissa. Ne vaikuttavat siihen, miten hankintoja valmistellaan, mitä toimittajilta kysytään, millaisia sopimuksia tehdään ja mitä sopimuskauden aikana seurataan.
Kaupunkiliikenteen tehtävä on liikuttaa ihmisiä. Minusta siihen kuuluu myös vastuu siitä, ettei palvelumme synny arvoketjun ihmisten oikeuksien kustannuksella.
Maija Sarpo
Vastuullisuuspäällikkö